Työ tanssijana pitkäaikaishoidossa on uraauurtavaa ja näin ollen metodina on useimmiten ollutkin hyväksi havaittu kokeile, erehdy ja opi –metodi. Nopeasti olen huomannut pääpiirteittäin mikä kannattaa ja mikä ei. Nyt haluankin jakaa muutaman kohtaamani haasteen lukijoiden kanssa. Keski-Suomessa tanssi on jo vakiinnuttanut asemansa osana päiväkeskusten arkea, joten siellä en ole kohdannut yhtä paljon haasteita kuin pitkäaikaishoidossa. Toki haasteita löytyy jokaisesta vierailustani, ja näin pitääkin olla, että työni on mielekästä.
Haasteena on ollut sellaisten asukkaiden tunteiden ja mielipiteiden ymmärtäminen, jotka eivät jostain syystä kykene niitä suullisesti ilmaisemaan. Monet ovat sanoneet minulle, että kyllä sen aistii ja huomaa. Minulle tämä aistiminen on ollut aika haastavaa. Kuinka voin olla varma, että tulkitsen oikein? Muutaman kuukauden aikana en missään tapauksessa kuitenkaan opi tuntemaan kaikkia kahdeksan osaston asukkaita hyvin ja henkilökohtaisesti. Jokainen asukas ilmaisee mieltymyksensä eri tavalla ja oppiakseni tämän tavan tarvitsisin reilusti enemmän aikaa. Tässä projektissahan ehdin vierailla kullakin osastolla keskimäärin viisi kertaa. Vai olenko minä vain huono tulkitsemaan? Onko se helpompaa, kun olen vähän lähempänä asukkaiden omaa ikää. Eräänä päivänä minulla oli 76 vuoden ikäero kanssani tanssivaan asukkaaseen. Silloin tunsin itseni pikkutytöksi.
Toinen mieleeni tullut ristiriita työssäni on koskenut asukkaiden huoneita ja niissä tanssimista. Nämä mahdollisesti hyvinkin kliiniset pienet huoneet ovat heidän kotejaan tai vähintäänkin yksityisaluettaan, joten kuinka minä tuntematon tanssitaiteilija voin tunkeutua sinne lupaa kysymättä heilumaan. Eikö viimeisessä lepopaikassa enää ole lupaa valita?
Vapaus on yksi hyvinvointivaltion peruskäsitteitä, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Kukaan ei voi olla täysin vapaa ilman minkäänlaista vastuuta, mutta onko jokaisella kansalaisella niin sanottu taidevastuu. Vastuu siitä, että hänen täytyy vastaanottaa taidetta.
Yhdellä osastolla menimme yhdessä kuvataiteilijan kanssa kahden asukkaan omaan huoneeseen ilahduttamaan ja piristämään heitä. Toinen heistä oli hyvin innostunut. Mutta nyt haluan puhua siitä toisesta asukkaasta, joka koko vierailumme ajan hoki: ”Menkää pois. Minä haluan levätä. Kyllä me uskotaan, että sinä osaat tanssia. Kyllä me jo uskotaan.” Kysymys on siitä uskonko minä tekijänä häntä vai arvioinko hänen olevan kykenemätön päättämään omista asioistaan.
Joskus olen kohdannut tilanteita, joissa asukkaat ovat tulleet hyvin vastahakoisesti seuraamaan tanssiani, mutta nähtyään esitykseni muuttaneet mielipidettään asiasta. Eräs asukas oli esityksen jälkeisenä päivänä sanonut: ”Eilen minä tykkäsin vähän siitä esityksestä, mutta oikeastaan minä tykkäsin oikein paljon.”
