Liikettä pitkäaikaishoidossa ja päiväkeskuksissa

Olen 21-vuotias tanssija, joka on palkattu Keski-Suomen tanssin keskukselle työskentelemään ikäihmisten kanssa marraskuun loppuun saakka. Uskon, että jokainen ihminen voi löytää tanssin kautta elämyksiä ja unelmia tai pieniä ilon pilkahduksia, jos vain antaa tanssille mahdollisuuden.

Uuden työn aloittaminen on aina jännittävää ja kutkuttavaa yhtä aikaa. Minun uusi työni on ympäri Jyväskylää pitkäaikaissairaiden osastoilla ja päiväkeskuksissa. Olen yksi niistä onnekkaista alle 30-vuotiaista taiteilijoista, jotka on palkattu kulttuurista hyvinvointia -hankkeisiin.

Työnkuvani on esiintyminen ja teoksiin liittyvän osallistavan toiminnan ohjaaminen pitkäaikaissairaidenosastojen ja päiväkeskusten asukkaille. Lisäksi teen kuvataiteilijan kanssa poikkitaiteellisia kokeiluja ja järjestän pieniä tanssihetkiä asukkaille.

Aion esittää asukkaille valmista nykytanssisooloani Tunsitko minun kuiskailevan, jota olen aikaisemmin esittänyt erilaisissa juhlissa ja tapahtumissa. Viimeksi sooloni nähtiin UudenPolvenMuseon tanssitapahtumassa Säynätsalossa elokuussa. Lisäksi työstän uutta nykytanssisooloa asukkaita varten, joka on tällä hetkellä vielä sarja irrallisia liikefraaseja, ajatuksia ja tunnelmia. Rakennan teosta pikku hiljaa ja otan asukkaat mukaan prosessiin. Haluaisin tehdä teoksen, jossa omat ja asukkaiden muistot rakentaisivat kauniin syksyisen kokonaisuuden.

Ensimmäiset työviikkoni ovat olleet lähinnä tutustumista ja suunnittelemista sekä verkoston rakentamista. Olen myös tavannut ikäihmisten kanssa työskennelleitä kollegoja, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden kurkistaa heidän työhönsä. Nämä hetket ovat olleet minulle arvokkaita, koska nuoresta iästäni johtuen en ole vielä ehtinyt hirveästi tekemään töitä soveltavan tanssin kentällä. Muutamana päivänä olen jo päässyt tanssimaan asukkaille, mutta siitä kerron enemmän seuraavassa tekstissäni.

Odotan työltäni mielenkiintoisia oivalluksia, ikimuistoisia kokemuksia ja kohtaamisia, jotka koskettavat.

-Elsa H.

Pakosuunnitelmia

Terve

Olen Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia-hankkeen kautta kuvataiteilijana Jyväskylän vanhusten pitkäaikaishoidon osastoilla. Työni aloitin 16.8.2010 ja kokonaisuudessaan pesti kestää puolisen vuotta.

Ensimmäiset viikot työssäni menivät hyvin pitkälti osastoja opettellessa ja pikku hiljaa asukkaiden kanssa tutuiksi tulemisella. Selvä juttu tietenkin, että virkeimpien asukkaiden kanssa on ollut helpointa aloittaa, joten tähän mennessä heidän kanssaan olen eniten työskennellyt. Alusta lähtien olen kuljettanut lehtiötä, kynää ja vesivärejä mukanani ja joka päivä on jonkinlainen kuva syntynyt - joko minun tai asukkaan toimesta.

Tähän mennessä olen mm. tehnyt asukkaista kasvokuvia, maalannut yhden päiväsalin seinän sekä kutsunut lastentarhan lapsia maalaamaan toisen päiväsalin seinän, mukana on joka kerta ollut asukkaita, ellei itse tekemällä niin ainakin seuraamalla tapahtumia sivusta. Muutamia kertoja olen saanut asukkaan itsensä piirrustamaan tai maalaamaan, mutta useimmat eivät halua sitä tehdä koska eivät ole aikaisemminkaan piirtäneet. Enkä haluaisi pakottaakaan, koska paikka on heidän kotinsa. Parhaat ja palkitsevimmat tilanteet ovat syntyneet spontaanisti kun huomaa saaneensa asukkaan innostumaan, ja taas valmiiksi suunniteltu ei välttämättä ole onnistunutkaan kun kukaan asukkaista ei satu olemaan sillä tuulella mitä minä olin suunnitellut tekeväni heidän kanssaan. Joka päivä on arvoitus ja eikä kiroilultakaan ole vältytty tai itse asiassa juuri se on johdattanut meitä myös eteen päin.

Parhaimmillaan asukas on alkanut piirtää melkein omasta tahdostaan kun on ensin esimerkiksi miettinyt pakosuunnitelmaansa kuinka pääsisi takaisin Karjalan suuntaan kotiinsa ja yleensäkin miettinyt aikaisempaa kotiaan yms. ja olen antanut paperin ja kynän siinä vaiheessa käteen, että piirräppä tuo kaikki tähän. Ne ovat mielenkiintoisia hetkiä. Samalla saa kuulla myös piirrustuksessa/maalauksessa olevien eri alueiden merkityksen ja tarinan. Pitkiä tarinoita tulee myös samalla kun maalaan esim. asukkaan kasvokuvaa ja keskustelemme samalla. Useimmiten olen tullut jekutetuksi ja tarina onkin täysin keksitty, mutta eihän se ole olennaista, hienoa kun mielikuvitus keksii uuden tarinan unohdetun tilalle.

Myönteistä palautetta minulle on tullut useimmiten joko asukkaiden tai heidän omaisten taholta, että piristää päivää kun on vaihtelua päiväjärjestyksessä ja kun ovat saaneet esim. kasvokuvan itselleen. Eniten kommentteja, ja ristiriitaisia sellaisia, on herättänyt seinään aloittamani maalaus, mutta minua mielleyttää kovin se tieto että tykkääjät ovat olleet asukkaita.

Tästä jatketaan hommia ja katsotaan mitä seuraavaksi keksimme...


- Heidi, kuvataiteilija

Unelmapaja

Hei!
Olen yksi meistä, jotka saimme iloksemme hankkeemme läpi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ideahaussa. Hankkeeni pyrkimyksenä on lisätä lastenkoti Aura Oy:n asukkaiden hyvinvointia. Ohjaamieni sanataidepajojen tarkoitus on auttaa lapsia ja nuoria antamaan sanat unelmilleen.
"Tulevaisuus on niiden, jotka uskovat unelmiinsa.", sanotaan.
Oma unelmani on toteutunut: sain toiveideni mukaisen työpaikan.
Seuraavaksi tehtäväni onkin käyttää toimintatarmoni traumatisoituneiden kanssaihmisten hyväksi.
Olen työskennellyt 1.9. alkaen n.5-6 tuntia päivässä Aura Oy:n kaikkiaan neljässä eri yksikössä, joista kaikki sijaitsevat Keski-Suomessa: Aisa Mäyrämäellä, Aalto Hankasalmella ja Aura ja Alkula Keljonlahdella. Lisäksi saan käyttää Puutarhakadulla sijaitsevaa toimisto- ja kerhotila Alvaa.

Ensimmäiset viikot ovat olleet haistelua ja maistelua: tutustun eri yksiköihin ja yksilöihin ja pyrin luomaan toimintaa vaistoamieni tarpeiden pohjalta. Tähän mennessä olen pitänyt jo kaksi pajaakin. Kärsivällisyyttä kysyy se, että kaikkien ryhmien kokoonpanot elävät vielä. Tulevaisuudessa ryhmien on tarkoitus toimia suljetun ryhmän periaatteella, se tukee luottamuksellisuutta. On haastavaa samanaikaisesti suunnitella ja olla jatkuvasti valmis perustavanlaatuisiin muutoksiin, kuten: "Tämä nuori ei tulekaan, hänellä on huono päivä." tai "Tällä lapsella onkin samaan aikaan parkour." Tässä vaiheessa tiivis yhteistyö kunkin yksikön johtajan kanssa on kaikki kaikessa. Silti johtajakaan ei välttämättä tunne lasta arkitasolla. Parhaan tuen olenkin saanut lasten oma-aikuisten kanssa käymistäni syvällisistä keskusteluista. Kuuntelen herkällä korvalla, mitä kukin lapsi ja nuori on kokenut, ja mistä voisi pitää, tutkaillaan lukujärjestykset, kartoitetaan muut harrastukset ja mietitään löytyisikö sanataideharrastukselle vielä jostain sopiva kolo.

Jossain se tuottaa tulosta, jossain ei.
Jos varsinaista ryhmää ei synny, (ketäänhän ei pakoteta), harkitsen myös yksilötapaamisten mahdollisuutta. Useiden nuorten kohdalla "yksityispraktiikka" voisi toimia jopa ryhmää paremmin. Kahdenkeskeisissä, kirjallisuusterapian periaatteita noudattavissa tapaamisessa luottamuksellinen ilmapiiri ja hienotunteisuus loisivat pohjaa todellisten tarinoiden esiintulolle. Näin esimerkiksi kirjan kirjoittamisesta unelmoiva tai omasta voimauttavasta elokuvasta kiinnostunut saisi parhaimman mahdollisen tuen unelmansa toteuttamiseen.
Vuorovaikutustilanteessa lapsi ja nuori itse saisi valita tekstinsä / produktionsa näkökulman. Ohjaajana tehtäväni olisi vain auttaa mielikuvia syntymään ja muodostamaan tarinan.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan tulin yritykseen pitämään sanataideryhmiä. Tänään keskustelen kehitysjohtajan kanssa, voidaanko tästä alkuperäisestä ajatuksesta poiketa eli voinko alkaakin järjestää kerhotiloissa kahdenkeskeisiä ohjaustuokioita. Mietimme yhdessä vielä aiempaa viisaampina, millaiset toimintamuodot tähänastisen tietomme pohjalta tukisivat parhaiten näiden lasten ja nuorten tarpeita.
Oman käsitykseni mukaan kahdenkeskeisessä ohjaustilanteessa pääsisin lähemmäs kunkin yksilön minäkuvaan sisältyvää tunneainesta.

Pauliina K.