Hei!
Olen yksi meistä, jotka saimme iloksemme hankkeemme läpi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ideahaussa. Hankkeeni pyrkimyksenä on lisätä lastenkoti Aura Oy:n asukkaiden hyvinvointia. Ohjaamieni sanataidepajojen tarkoitus on auttaa lapsia ja nuoria antamaan sanat unelmilleen.
"Tulevaisuus on niiden, jotka uskovat unelmiinsa.", sanotaan.
Oma unelmani on toteutunut: sain toiveideni mukaisen työpaikan.
Seuraavaksi tehtäväni onkin käyttää toimintatarmoni traumatisoituneiden kanssaihmisten hyväksi.
Olen työskennellyt 1.9. alkaen n.5-6 tuntia päivässä Aura Oy:n kaikkiaan neljässä eri yksikössä, joista kaikki sijaitsevat Keski-Suomessa: Aisa Mäyrämäellä, Aalto Hankasalmella ja Aura ja Alkula Keljonlahdella. Lisäksi saan käyttää Puutarhakadulla sijaitsevaa toimisto- ja kerhotila Alvaa.
Ensimmäiset viikot ovat olleet haistelua ja maistelua: tutustun eri yksiköihin ja yksilöihin ja pyrin luomaan toimintaa vaistoamieni tarpeiden pohjalta. Tähän mennessä olen pitänyt jo kaksi pajaakin. Kärsivällisyyttä kysyy se, että kaikkien ryhmien kokoonpanot elävät vielä. Tulevaisuudessa ryhmien on tarkoitus toimia suljetun ryhmän periaatteella, se tukee luottamuksellisuutta. On haastavaa samanaikaisesti suunnitella ja olla jatkuvasti valmis perustavanlaatuisiin muutoksiin, kuten: "Tämä nuori ei tulekaan, hänellä on huono päivä." tai "Tällä lapsella onkin samaan aikaan parkour." Tässä vaiheessa tiivis yhteistyö kunkin yksikön johtajan kanssa on kaikki kaikessa. Silti johtajakaan ei välttämättä tunne lasta arkitasolla. Parhaan tuen olenkin saanut lasten oma-aikuisten kanssa käymistäni syvällisistä keskusteluista. Kuuntelen herkällä korvalla, mitä kukin lapsi ja nuori on kokenut, ja mistä voisi pitää, tutkaillaan lukujärjestykset, kartoitetaan muut harrastukset ja mietitään löytyisikö sanataideharrastukselle vielä jostain sopiva kolo.
Jossain se tuottaa tulosta, jossain ei.
Jos varsinaista ryhmää ei synny, (ketäänhän ei pakoteta), harkitsen myös yksilötapaamisten mahdollisuutta. Useiden nuorten kohdalla "yksityispraktiikka" voisi toimia jopa ryhmää paremmin. Kahdenkeskeisissä, kirjallisuusterapian periaatteita noudattavissa tapaamisessa luottamuksellinen ilmapiiri ja hienotunteisuus loisivat pohjaa todellisten tarinoiden esiintulolle. Näin esimerkiksi kirjan kirjoittamisesta unelmoiva tai omasta voimauttavasta elokuvasta kiinnostunut saisi parhaimman mahdollisen tuen unelmansa toteuttamiseen.
Vuorovaikutustilanteessa lapsi ja nuori itse saisi valita tekstinsä / produktionsa näkökulman. Ohjaajana tehtäväni olisi vain auttaa mielikuvia syntymään ja muodostamaan tarinan.
Alkuperäisen sopimuksen mukaan tulin yritykseen pitämään sanataideryhmiä. Tänään keskustelen kehitysjohtajan kanssa, voidaanko tästä alkuperäisestä ajatuksesta poiketa eli voinko alkaakin järjestää kerhotiloissa kahdenkeskeisiä ohjaustuokioita. Mietimme yhdessä vielä aiempaa viisaampina, millaiset toimintamuodot tähänastisen tietomme pohjalta tukisivat parhaiten näiden lasten ja nuorten tarpeita.
Oman käsitykseni mukaan kahdenkeskeisessä ohjaustilanteessa pääsisin lähemmäs kunkin yksilön minäkuvaan sisältyvää tunneainesta.
Pauliina K.
Hei Pauliina!
VastaaPoistaKiinnostavaa lukea kokemuksiasi projektin alkuvaiheista! Alku on varmasti ollut haastavaa, kun ryhmien kokoonpanot elävät ja alkuperäisiin suunnitelmiin tulee muutoksia. Toivottavasti tärkeä työsi lastenkodin asukkaiden parissa on kuitenkin päässyt hyvin käyntiin. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten projektisi on edennyt!
Löysin aiheeseen liittyvän kiinnostavan artikkelin "Taide murtaa rooleja lastensuojelussa" Suomen Akatemian verkkolehdestä (http://www.aka.fi/fi/Apropos/Artikkelit/Tutkimusohjelmat/Taide-murtaa-rooleja-lastensuojelussa/). Artikkelissa kerrotaan SKIDI-KIDS-tutkimusohjelman osana toteutettavasta pitkittäistutkimuksesta, jonka aiheena on huostaan otetut lapset Suomessa. Artikkelissa haastatellaan tutkija Päivi Känkästä ja Anna Rainiota, joiden osuutena hankkeessa on lasten ja nuorten toimijuuden tutkiminen taidelähtöisten menetelmien avulla. He toteavat artikkelissa, että taide voi avaavan luonteensa vuoksi olla keskeisesti auttamassa nuoria pääsemään käsiksi kipeisiin asioihin, jotka muuten ovat monen lukon takana. Taide voi myös tarjota lapsille ja nuorille hallittuja, myönteisiä tapoja saada oma ääni kuuluviin. Känkänen ja Rainio toivovatkin, että taidelähtöisiä menetelmiä käytettäisiin yhä enemmän osana lapsi- ja nuorisotyön perustoimintaa.
Heip Pauliina,
VastaaPoistatsemppiä vaikeaan vaiheeseen, eli alkuun. Itse olen periaatteessa saman tilanteen edessä. Vaikka hankkeemme on pyörinytkin jo puolitoista vuotta, aina uuden kauden alussa nuorten mukaansaaminen ja aikatauluttaminen työllistää paljon.
Itse olen vetänyt Juurissa käsikirjoitustyöpajaa, jossa on tehty valmiit käsikirjoitukset, jotka myöhemmin olen ohjannut näyttämölle saakka. Alussa meillä oli kuusi nuorta mukana, mutta poismuuton yms. takia seuraavana syksynä ryhmä oli muokkautunut kahteen henkilöön. Päätimme, että molemmat kirjoittavat omat näytelmät, mutta työstämme tekstejä yhdessä. Tämä osoittautui meillä toimivaksi sapluunaksi. Parityönä ilmapiiri rentoutui ja kirjoittaminen lähti lentoon eri tavalla kuin suuremmassa ryhmässä. Kahdenkeskenkinenkin sessio saattaa jumiutua, mutta kolmas osapuoli taasen tuoda täysin uusia näkökulmia. Varsinainen kirjoittaminen tapahtui kuitenkin omalla ajalla, yhdessä kävimme tekstejä läpi ja ideoimme jatkoa.
Tänään aloitan tämän talven kässäripajan. Laitahan infoa minkälaiseen muotoon olette päätyneet, vertailukohdat eivät olisi pahasta.
t,pasi
Kiitos lukuvinkistä ja tsemppauksesta!
VastaaPoistaRyhmätilanne on yhä vaiheessa "elää" eli toimintatarmoa tarvitaan.
Tutustuminen on yhä keskiössä.
Olen vetänyt tutustelun lisäksi ja osana harjoituksia kirjoittamisen eri variaatioiden, draaman, muovailun, piirtämisen ja erilaisten äänien maailmasta.
Kautta linjan kerhot ovat pienen pieniä, max 2 lasta + 2 ohjaajaa. Monin paikoin pohdinnassa, tukeeko kahden ohjaajan läsnäolo myös yhden lapsen/nuoren pajoissa.
Hankasalmella pidän yhden pojan kerhoa. Setti toimii oikein hyvin. Tarvittaessa olemme vahvistaneet Luontokerho-tyyppisen pajamme kokoonpanoa Tassuterapeutti Silvalla. (omistamani löytökissa)
Taltioinnista on tullut tärkeä osa kerhoja. Editoin tapaamisista lähes kullekin kävijälle oman henkilökohtaisen, voimauttavan elokuvan. Näin 6kk läsnäolostani jää kouriintuntuva, mukava muisto.
Kuulostaa valtavan mielenkiintoiselta projektilta. Erityisesti jäin pohtimaan tuota taltiointia, koska olen itsekkin miettinyt sen mahdollisuutta työskentelyssäni. Elokuvassa tai vastaavasti valokuvissa muisto säilyisi myös muistisairailla... Kiitos ideasta! :)
VastaaPoista